Drop-out vai throw-out?

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tuore tutkimus osoittaa yksikantaan harrastamisen kallistuneen.

Tuore tutkimusraportti osoittaa, että lasten ja nuorten liikunnan harrastaminen seuroissa on kallistunut. Urheilun harrastaminen kilpaurheilumielessä on eräissä lajeissa kasvanut kymmenessä vuodessa jopa kaksin- tai kolminkertaiseksi.

”Luultavasti meidän poika joutuu kyynel silmässä lopettamaan harrastuksen ensi syksynä. Ei ole varaa”. Suora lainaus huolestuneelta vanhemmalta jäi uuden urheiluministerin Pia Viitasen mieleen, joka ilmaisi huolensa tilanteesta ja muistutti kaikkien urheilun toimijoiden olevan yhteisellä asialla.

Ylitarkastaja Sari Virta viittasi opetusministeriön tilaaman tutkimuksen julkistamistilaisuudessa viime vuonna tehtyyn kansalliseen liikuntatutkimukseen, joka kertoi liikunnasta luopumisen, eli drop out-ilmiön, olevan Suomessa jyrkintä länsimaissa.

– Luonnollisten murrosikään liittyvien syiden, kuten muiden kiinnostusten kohteiden lisäksi drop outissa on merkillepantavaa on se, että harrastus vie nuorten mielestä liikaa aikaa, totesi Virta ja peräsi vaihtoehtoja.

Tutkimuksessa oli mukana 13 lajia: golf, hiihto, jalkapallo, jääkiekko, koripallo, pesäpallo, ratsastus, salibandy, taitoluistelu, tanssi, uinti, voimistelu ja yleisurheilu. Lajit vastaavat harrastajamääriltään yli 80 prosenttia suomalaisten lasten ja nuorten liikuntaharrastuksista seuroissa.

Tutkimuksessa selvitettiin miten 11–14-vuotiaiden kilpaurheilijoiden harrastuksen kustannukset ovat kasvaneet vuodesta 2001 vuoteen 2012. Vuonna 2001 näiden yhden harrastuskerran hinta oli 6–39 euroa, vuonna 2012 hinta oli 13–58 euroa.

Eri lajien kokonaiskulut kymmenessä vuodessa (2001–2012) vaihtelivat välillä 9 994–86 987 euroa. Mikäli kustannuskehitys jatkuu samanlaisena, voivat yhden 17-vuotiaan kilpaurheilijan vanhemmat varautua maksamaan lajista riippuen 3 518–22 796 euroa kaudessa.

Puronahon mukaan kustannukset ovat kasvaneet niin suuriksi, että harrastemah-dollisuudet ovat karkaamassa isolta osalta suomalaisperheistä. Tutkimukseen osallistui 5 500 vastaajaa. Osallistuneiden kotitalouksien keskimääräinen bruttotulo oli 85 000 euroa vuodessa. Tutkimuksen tekijä, Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa työskentelevä filosofian tohtori Kari Puronaho muistuttaa, että tälle tulotasolle yltävään joukkoon lukeutuu Suomessa noin kolmannes kotitalouksista.

– Yhden joukkueen kuluista voi mennä 50 % matkoihin. Lisäksi aika on myös resurssi, Puronaho muistutti

Harrastusintensiteetti on kasvanut.  Lajin harrastaminen kaksi kertaa viikossa on tullut lähes mahdottomaksi. Harrastetttavien lajien määrä on laskenut ja nuoren on pakko valita päälaji jo 11-12-vuotiaana. Osaa nuorista kiinnostaa harrastaminen esimerkiksi kaksi kertaa viikossa, mutta yhä harvempi urheiluseura pystyy tarjoamaan tällaista vaihtoehtoa.

- Jos ainoa tapa harrastaa liikuntaa seurassa on  vähintään viisi kertaa tapahtuvan kilpaurheilun muodossa, ei kysymyksessä ole drop out vaan throw out,  Puronaho korostaa.

Tämä tarkoittaa, että käytännössä seurat heittävät suuret määrät urheilusta kiinnostuneita nuoria pois harrastuksesta ja lajitoiminnasta.

Puronaho sanoo, että harrastamisen kokonaiskustannukset syntyvät monista pienistä yksittäisistä ja erillisistä kustannuksista, joita seurojen, lajiliittojen tai kuntien toimijat eivät aina riittävästi havaitse.

Keskeisimpiä syitä kustannusten kasvulle olivat välinekustannusten kasvu, pakollisten maksujen ja kilpailu- ja leirikustannusten kasvu. Lisäksi kustannuksiin vaikutti yleinen kustannustason nousu. Harrastusintensiteetin kasvu on tuonut mukanaan myös kustannusten kasvun.
Seura voi vaikuttaa 40-60% kustannuksista, lopun hoitavat perheet, jotka usein haluavat sijoittaa lapsen hyvään harrastukseen.

Tutkimuksessa tulee ilmi myös useita hyviksi havaittuja keinoja kustannusten laskemiseksi. Lähes kaikilla lajeilla säästötoimenpiteet harrastuskustannusten kurissa pitämiseksi olivat samat:
1. Kimppakyydit
2. Talkoot
3. Kierrätys
4. Yhteistyökumppanien hankinta
5. Harrastusintensiteetin pienentäminen

Yhtenä mahdollisuutena nähtiin koulutus, jonka kautta seuroihin tulee lisää resursseja ja mahdollisuuksia rekrytointiin. Erillisistä kustannusten kasvuista voi syntyä monille perheille liian suuri kustannuserä, joka estää lapsen liikunnan harrastamisen ohjatussa seuratoiminnassa.

Paavo Arhinmäki totesi yleiskeskustelussa, että kuntien tukipolitiikka on vähentynyt, kenttien ja tilojen hinnat ovat nousseet. Seurakulttuuri on muuttunut ja se ei perustu kuten ennen talkoisiin. Vanhemmat ostavat liikuntapalveluita. Ne joilla ei ole varaa ostaa palveluita, seurahenki katoaa myös koska talkoissa tehdään yhdessä. Valtiovallana viesti on ollut, että hintoja on painettava alas. Seuratukien päätavoitteena on ollut alentaa harrastuksen hinnaksi 50euroa/kk.

Kuntakohtaiset erot ovat huomattavia. Jossakin kunnassa uimaseura maksaa uintivuoroista 100000 euroa vuodessa, kun toisissa kunnissa hallivuoroista ei makseta mitään. Valo ry:n puheenjohtaja Teemu Japisson mainitsi, että osan kuluista on urheilu itse aiheuttanut, kuten kokovartalouimapukujen aiempi käyttö. Hän kysyi myös onko pakko lähteä turnaukseen Tanskaan?

Uusi tutkimusraportti nostaa esiin yhden polttavimmista liikuntapoliittisista kysymyksistä. Vaikka taustalla on myös yleinen elinkustannusten nousu, seuratoiminta uhkaa karata erityisesti pienituloisten saavuttamattomiin tai ainoastaan perheen yhden lapsen etuoikeudeksi.

– Hankemuotoinen toimintamalli ei ole ollut kovin tuloksekas. Tarvitaan kokonaisten rakenteiden muuttamista, toteaa valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja Leena Harkimo.

Suurin huoli taustalla on kansanterveydellisistäkin syistä liikunnallisen kokonaisaktiivisuuden lasku. Helposti liikkumisen ajatellaan tapahtuvan vain varsinaisissa urheilupaikoissa, vaikka arjen hyötyliikunnalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta.

– Arkiliikunnan vähäisyys huolettaa. Sen suorittaminen ei maksa sinänsä mitään, mutta suorittamatta jättäminen maksaa myöhemmin paljon, Harkimo muistuttaa.
 

Tutkimus

Liitteet

Aiheesta aiemmin  YLE:n sivuilla